Pelottaako?

Lapsuudessani eräs TV-sarja kantoi samaa nimeä, kuin otsikko. Ja todellakin pelotti. Silti sitä piti katsoa, koska kuitenkin vähän kiinnosti mistä puhutaan. Vaikka sitten pelko olikin läsnä viikkokausia, kun pelkäsin nukeksi muuttuvaa tyttöä ja seinään piirrettyä Q-kirjainta jonka merkitystä en enää edes (onneksi) muista. Vaikka nykyään osaan jo suodattaa television tarjonnasta sellaiset, jotka eivät pelota, löytyy pelon aiheita jokapäiväisestä elämästä varmasti kaikilla.

Nykyään osaan sentään (yleensä) joko käsitellä pelkoa tai välttää sen aiheuttavaa tekijää, jotkut pelot ovat tehneet minusta jopa vahvemman ja rohkeamman. Yksi tällainen vaikutus on ollut rakkaalla sambaharrastuksellani. En olisi harrastusta aloittaessani vuonna 2004 syksyllä voinut kuvitellakaan esiintyväni vapaaehtoisesti ihmisjoukolle bikineistä koostuvan soolotanssijan sambapuvussa. Ajattelin, ettei tarvitse kenenkään unta nähdä että semmoiset vaatteet kuuna kullan valkeana puen päälle, saati että esiinnyn niissä. Mutta kas, toisen harrastusvuoteni syksyllä osallistuin ensimmäisen kerran tanssikokeeseen, jossa tanssitaan soolopuvussa livemusiikkiin tuomarien ja yleisön edessä sekä soolo- että ryhmäosuudet. Sitä rohkeuden ja itsevarmuuden määrää, mitä sambaharrastus on mukanaan tuonut, en olisi osannut kuvitellakaan.

Pelkoja traumoilla ja ilman

Aina ei kuitenkaan riitä, että on rohkea ja itsevarma. Hallinnan tunteen menetys on aina saanut oloni epävarmaksi ja suorastaan paniikin partaalle. Vuosikausia olen pelännyt lääkäriin menoa. Hammaslääkäri, gynekologi, terveyskeskuslääkäri, you name it! Osaltaan pelko selittyy nuoruuden traumalla, osaltaan huonoilla kokemuksilla. Nykyään selviydyn jo pääasiassa toimenpiteistä ilman suurempia sirkusesityksiä mutta ennätykseni on silti pyörtyä kaksi kertaa lattialle, kun vasta keskustelen lääkärin kanssa. Pelko on ollut kiusallinen ja toisinaan on hävettänyt todella paljon, kun pelkään kuin pieni lapsi. Silti minusta on okei antaa itkun tulla, jos tilanne sitä vaatii. Jos jotain nolottaa se, että minua itkettää, niin vika ei ole kyllä minussa.

Useilta löytyy myös pelko, joka liittyy jollain tavalla jokapäiväisiin tai normaaleihin asioihin. Kyllä, itsekin tunnustan kammoavani hämähäkkejä. Mitä enemmän ja mitä nopeampia jalkoja, sen pahempi. Hämähäkit menevät kuitenkin enemmän inho-osastolle. Kauhua minussa herättävät lokit. Lapsena kävelin rannalla liian läheltä tiiran pesää. Yritin juosta pakoon, mutta tiira hyökkäsi päähäni. Olin ehkä kuuden vanha. Menen edelleen hallitsemattomaan paniikkitilaan, jos lokki alkaa pyöriä liian lähellä. Toivon pääseväni tästä joskus yli, niin kuin pääsin lapsuuden koirapelosta.

Tuntemattoman pelko näyttäytyy minussa erityisesti kesäisin, kun pitäisi pulahtaa uimaan. Erityisesti järvissä vesi on usein tummaa, eikä pohjaan näe. Lapsesta asti olen uinut rannan suuntaisesti tai vähintäänkin sellaisella etäisyydellä rannasta, että jalat yltävät pohjaan. Ajatuskin pohjassa asuvasta Muumien Mamelukkikalasta saa nopeasti palaamaan rantaa kohti. Koska aistit ovat niin äärimmilleen virittyneessä tilassa, en halua myöskään joutua lähellekään vesikasveja. Jotkut käyvät uimassa veneestä pelastusliivien kanssa, mutta minusta tämäkin on aivan äärimmäisen kammottava ajatus. Kaikki syvä vesi jalkojen alla alkaa ahdistamaan todella paljon. Olenkin tullut siihen tulokseen, että ehkä suosikkielementtini onkin maa. Uiminen on mukavaa, jos näkee pohjaan ja mielellään myös ylettyy sinne.

Voiko pelkoa sietää?

Jos ei pelottavia, niin vähintäänkin epämiellyttäviä tilanteita tulee vastaan ainakin viikoittain. Niiden kanssa pitää oppia elämään, etteivät pelottavat asiat pääse kasvattamaan muuria itsesi ja itsellesi rakkaiden asioiden väliin. Kesällä päädyin tilanteeseen, jossa pelkoni joutuikin vastakkain sinnikkyyteni kanssa. Olimme ystäväpariskunnan kanssa kiipeämässä pieneen ja syrjäiseen näkötorniin. Tiesin kyllä, että olen vähän epävarma korkeissa kerrostaloissa ja muistin kyllä lapsena pelänneeni kuollakseni tuulta. Silti minulle tuli yllätyksenä, että kiivettyäni portaita noin kaksi kolmasosaa, jalat menivät yhtäkkiä lukkoon. En voinut kiivetä ylös enkä alas. Keskityin hengittämään syvään, koska hyperventilointi oli ihan karvan päässä. Tunsin tuulen huojuttavan tornia, kuulin narinaa rakenteista ja yhtäkkiä pelkäsin että koko roska romahtaa ihan kohta maahan. Itkeä tuhersin paniikissa, mutta ystävien ja poikaystävän tuella pääsin kuitenkin ylös, koska halusin kuvata näkymiä tornista. Alas paluu ilman kuvaamista ei käynyt edes mielessä.

Tilanteesta jäi voittajafiilis. Voitin pelon, vaikka paniikkikohtaus oli ihan kynnyksellä kutsumassa itseään sisään. Milloin sinä olet viimeksi kokenut hyvää oloa siitä, että teit jotain, mikä pelotti? Haastan sinut kyseenalaistamaan jonkin itseäsi jännittävän asian. Ehkä uskallat kokeilla jotain uutta?

<3 Eija