Kun masennus syö intohimon

Yksi parhaista tunteista elämässä on mielestäni innostus. Innostunut ihminen on kiinnostavaa seuraa ja innostunut olotila on itsellekin mielekäs. Olo on lähes kaikkivoipa, mikään ei tunnu voivan pysäyttää innostunutta ihmistä. Tuntuu kevyeltä ja kaikki on mahdollista. Vaikeatkin haasteet tuntuvat olevan voitettavissa, kun sisäinen palo on tarpeeksi vahva. Kun masennus iskee, se tuntuu imevän elämästä kaiken hyvän, kuten tässä tapauksessa kävi innostuksen.

Suomalaisten hyvin tuntema esimerkki intohimosta ja sisäisestä palosta löytyy kahvimainoksista. Tietysti Pauligin. Lapsena salaa odotin näitä kahvimainoksia, sillä mielestäni oli äärimmäisen kiehtovaa seurata, kun joku kertoo intohimonsa kohteesta. Enhän tietenkään silloin asiaa näin osannut järkeillä, mutta pidin mainosten kerrontaa kiehtovana. Ihmiset olivat iloisia, tekivät rakastamiaan asioita ja lopuksi istuivat rauhoittumaan kahvikupin ääreen ja jatkoivat fiilistelyä itselle rakkaasta asiasta. Ei ollut väliä, esittelikö joku mainoksessa työtään tai harrastustaan. Kellotornin kupolin kultaaminen oli yhtä kiinnostavaa kuin surffilaudan vahaus tai ruokapöydän höylääminen.

Kiinnostukseni kuulla ja nähdä ihmisille tärkeistä asioista jatkuu edelleen. Parikymppisenä yhdistin kiinnostukseni käsillä tekemiseen. Kerran opiskeluaikoinani luokkakaverini istui viereeni tunnin loppupuolella. Oli jokseenkin vapaata tekemistä tietokoneella, mutta hän oli löytänyt jostain ison piirustuspaperin ja mustan tussin. Hän alkoi piirtää erilaisia kukkia paperille. Itse vain istuin, katsoin ja kuuntelin tussin liikettä paperilla. Olisin voinut viettää vaikka koko päivän niin, se oli suorastaan meditatiivista. Kaverini jutteli samalla että pitää kukkien piirtämisestä. Ei siis tarvitse olla mitään ihmeellistä taitoa. Jos pidät jonkun asian tekemisestä ja innostut siitä, todennäköisesti myös näytät ulospäin innostavalta, iloiselta ja helpommin lähestyttävältä.

Masennus pakottaa pysähtymään

Siksi onkin yksi raskaimmista asioista, jos kadottaa kyvyn innostua asioista. Viimeisin vaikean masennuksen jaksoni vaikutti minuun näin. Eihän se yhtäkkiä alkanut, vaan takana oli useamman vuoden itsensä uuvuttaminen henkisesti ja fyysisesti. Mutta kun elämä yhtäkkiä tuntui järjestyvän parisuhteen ja uuden työn myötä, koko elämältä lähtikin yllättäen pohja pois. Sairastumiselle oli yhtäkkiä tilaa.

 Jäin töistä sairaslomalle tammikuussa 2018. Olin jotenkin sinnitellyt rakkaassa harrastuksessani tanssinopettajana syyskauden, tosin olin jo tuolloin sairastellut ja joutunut käyttämään useita tuuraajia, mikä yleensä kohdallani oli harvinaista. Masennuksen jatkuessa myös tilanne jaksamisen suhteen paheni. En tuntenut enää innostusta ajatuksesta tanssitunnille menemisestä, saati niiden suunnittelusta ja vetämisestä. Aluksi innostuksen puuttuminen ahdisti. Lopulta en tuntenut enää mitään. Ennen viikkoa rytmittäneet tanssitunnit eivät enää saaneet minua liikkeelle ja ahdistuin ajatuksesta että pitäisi nähdä ihmisiä ja esittää iloista. Tunsin itseni turhaksi, riittämättömäksi, pelokkaaksi ja kaikessa kaikkia huonommaksi. Jäin kevätkaudeksi sivuun tanssihommista. Kehoni reagoi yhtäkkiseen pysähdykseen ja sisäiseen pahoinvointiin. Selästäni löytyi pian kaksi välilevyn pullistumaa, joten tanssiminen ei olisi onnistunut muutenkaan.

Innostus pitää kiinni elämässä

Elämässä jaksaa päivästä toiseen helpommin, kun pääsee tekemään iloa tuottavia asioita. Jos ei kykene innostumaan mistään, hyvin harva asia tuottaa iloakaan. Päivät ovat samaa harmaata ja jälkeenpäin on vaikea muistaa tuliko mitään edes tehtyä. Vaikka masennus tuo mukanaan monia oireita ja lieveilmiöitä, oli mielestäni intohimon kadottaminen yksi vaikeimmista sietää. Innostus ja intohimo vie elämässä eteenpäin, auttaa jaksamaan ja antaa jopa elämän tarkoituksen. Jos ei pysty innostumaan mistään, masentunut mieli alkaa helposti tarjoilla ajatuksia elämän merkityksettömyydestä sekä kyseenalaistamaan kaiken. Siksi onkin tärkeää, ettei masentunut jää yksin pahan olonsa kanssa. Voi olla vaikeaa saada masentuneeseen kontaktia ja eri ihmiset kokevat avun ja avun tarpeen eri tavalla. Masentunut ja innostumisen kyvyn kadottanut ihminen tarvitsee kuitenkin apua ja sitä onneksi myös saatavilla monesta paikasta kunnallisesta terveydenhoidosta järjestöihin ja auttaviin puhelimiin.

Omasta kokemuksestani voisin antaa läheisille neuvon, joka omalla kohdallani toimi ainakin viimeisimmällä jaksolla. Älä yritä piristää väkisin, vaan tule pitämään seuraa pimeään. Aina ei löydy sopivia sanoja, silloin läsnäolo riittää. Kun iloa ja valoa kajastaa edes jostain suunnasta, kulje sitä kohti. Siellä mielekkäät asiat odottavat ja vähä vähältä innostustakin alkaa löytyä. Minäkin olen palannut tanssitunneille kroppaa kuunnellen. Tällä hetkellä opettelen lukemaan itseäni sekä henkisen jaksamisen että fyysisen pystymisen kannalta. Yritän kerätä ympärilleni asioita, tapoja ja ihmisiä, jotka tuottavat minulle iloa. Silloin alan myös innostua uusista asioista.

<3 Eija