
Ei kenenkään ensimmäinen vaihtoehto
Kevät 2020 ajoi ihmiset kotiin kehittelemään keinoja olla sosiaalinen neljän seinän sisältä käsin. Pysy kotona ja pidä etäyhteyttä ystäviisi. Soita vaikka videopuheluita jos yksinäisyys vaivaa. Ja hei, ryhmävideopuhelut ne vasta hauskoja onkin, niistä voi ottaa sitten kuvia ja jakaa eteenpäin somessa toisiaan tägäillen. Huh, sosiaalinen elämä on pelastettu. Vai onko?
Itse koen olevani introvertti ihminen, mutta tietyssä seurassa avaudun. Saatan olla innostuessani jopa äänekäs. Poikkeusolojen tuoma sosiaalinen eristäytyminen ei hirveästi muuttanut arkisia kuvioitani, onhan pitkä sairaslomani ollut pitkälti kotona olemista ja eristäytymistä monistakin syistä. Mutta se ei poista sitä, etteikö kontaktia ja kuulumisten vaihtoa silti toisinaan haluaisi ja jopa kaipaisikin. Eniten elämääni kevään poikkeusjärjestelyissä vaikutti harrastusten tauolle jääminen. Olen ollut pitkällä sairaslomalla eikä minulla ole työsuhteen päättymisen jälkeen ollut enää työpaikan luomaa yhteisöä ympärilläni. Opiskeluajoistakin on useampia vuosia, joten vanhat opiskeluryhmätkään eivät ole vuosiin olleet aktiivisia. Toisin sanoen en tällä hetkellä kuulu juurikaan aktiivisiin yhteisöihin, joista ryhmähenkeä voisi muodostua. Harrastustoiminnan hiljennyttyä muiden ihmisten näkeminen ja kuuleminen on ollut todella minimissä, koska ”pakollista ja rutiininomaista” päivittäistä yhteydenpitoa ei ole minkään ryhmän kanssa. Yksinäisyys nousi pintaan oikeastaan vasta sitten, kun sosiaalinen eristäytyminen laittoi ihmiset keksimään uusia tapoja olla yhdessä.

Sosiaaliset paineet ja yksinäisyys
Tästä pääsenkin aiheeseen ryhmävideopuhelut. Onhan minullakin vanhoja työkavereita ja opiskelukavereita, mutta heillä on myös uudet aktiiviset yhteisönsä, joiden kautta saada vertaistukea poikkeukselliseen arkeen. Mutta ei niitä videopuhelukonferenssejakaan jaksa joka päivä soitella, joten ne mielellään karsitaan niihin olennaisimpiin. Työ, perhe ja aktiiviset vertaistukiryhmät ja yhteisöt saavat riittää, niissä voi olla jopa liikaakin ja joku saattaa tuntea jopa hukkuvansa jatkuvaan verkostoitumiseen jonkun kanssa. Enhän ehkä edes pitäisi videokeskusteluja mitenkään ihmeellisinä muuten, mutta ihminen huomaa aina sen mitä puuttuu.
Rekisteröin mielessäni kaikki näkemäni somepäivitykset ryhmävideopuheluiden osalta ja teen mielessäni tukkimiehen kirjanpitoa, kuinka KAIKILLA muilla on isot ystäväpiirit paitsi minulla. KAIKKI muut ovat merkityksellisiä ja mielenkiintoisia ihmisiä ja heidät halutaan mukaan ryhmävideopuheluihin. Koska en ole osallistunut yhteenkään ryhmävideopuheluun, en siis voi olla merkityksellinen enkä kiinnostava eikä minua myöskään ikinä haluta mihinkään mukaan. Armas ystäväni pitkäaikainen masennus myös avuliaasti muistuttaa kaikesta, mitä en hänen mielestään ole, jos en saa suoritettuja tiettyjä sosiaalisia riittejä.
Huomaan tässä saman väliinputoamisilmiön, joka nousee esiin useimpina juhlapäivinä, jolloin on suorastaan trendikästä tehdä jotain porukalla. Pakkojuhlintapäivinä, kuten vappuna, juhannuksena, venetsialaisina ja uutena vuotena on sosiaalisesti hyväksytympää viettää kivaa juhlaa isolla porukalla kuin rauhallisesti yksin tai kaksin kotona sitä sen kummemmin juhlimatta. Vaikka en edes viihtyisi isoissa porukoissa, on silti tunnettava aina huonoa omaa tuntoa, kun en tiettyinä kalenteripäivinä ole ollut ulkona vesisateessa juomassa pussikaljaa ajankohtaan nähden liian kesäisissä vaatteissa.
Nuorempana sairastin pakkojuhlintaa enemmän, nykyään en enää juurikaan. Silti sekä nämä juhlapyhät sekä poikkeusolojen videopuheluretostelut osuvat aina samoihin nuoruuden arpiin, kun tunsin olevani yksinäinen, ulkopuolinen enkä koskaan kenenkään ensimmäinen vaihtoehto. Jos et tiedä miltä se tuntuu, voit kuvitella millaista olisi, jos sinä olisitkin kaveriporukkasi ainoa henkilö, joka ei saa aktiviteetteihin kutsua eikä kukaan muu ryhmässä näkisi tällaisessa toiminnassa mitään ongelmaa. Tuntuuko se mukavalta? Ei minustakaan.
Älä lannistu ja huomaa lannistunut
Miksi siis pitäisi aina olla samanlainen kuin muut, viettää juhlapyhät samalla kaavalla ja hakea sosiaalista hyväksyntää (pic or didn´t happen)? Jos oman temperamentin mukaan istun mieluiten kotona ja mätän kaksin käsin suuhun roskaruokaa, niin sitten olkoon niin. Mutta tämän asian tunnustaminen itselleni on monien vuosien työstämisen tulos. On raskasta taistella sosiaalisen hyväksynnän normeja vastaan ja olla kotona, kun KAIKKI muut ovat jossain pitämässä hauskaa tai vähintäänkin sosialisoituvat ryhmävideopuheluiden avulla (lue sarkasmi). Tämä kysyy joskus mielenlujuutta terveeltä aikuiseltakin, saati sitten masennusta sairastavalta nuorelta, joka peilaa minuutensa ja hyvyytensä muilta saadun palautteen kautta. Yksinäisyys voi olla jollekin kipeä paikka ja kuulumisten kysyminen on helppo tapa huomata ja ehkä jopa pelastaa jonkun päivä.
Jotta en vallan alkaisi itsekin tekstini myötä kuvitella että olen huonompi kuin muut, päätän kirjoitukseni lempeään ajatukseen: minä riitän ja olen onnellinen tällaisena kuin olen. Toivon että sinäkin nouset vastustamaan sisäistä ääntäsi, joka ehkä yrittää joskus väittää, että muilla on kaikki hienommin. Ja lopuksi meille kaikille, kysy kaverilta mitä hänelle kuuluu. Ja kuuntele vastaus.
<3 Eija

Kun masennus syö intohimon
You May Also Like

Kivunhallinta ja hallitsevat kivut eli miten elää kipujen kanssa
marraskuu 3, 2020
Lemmikki perheenjäsenenä – yksityiskohtia arjesta
marraskuu 24, 2020
2 Comments
Sari
<3
Eijamarla
<3 🙂