Mielenterveys

Masennus, muisti sekä muistamisen ja unohtamisen vaikeus

Omakohtaisia masennuskokemuksia OSA 1

Lokakuun 10. päivä vietetään maailman mielenterveyspäivää. Sen kunniaksi julkaisen ensimmäisen osan uudesta kolmen masennuskokemuksia sisältävän postauksen juttusarjastani. Aikaisemmin olen kirjoittanut myös masennuksen vaikutuksesta innostukseen sekä itselle tärkeiden asioiden jäämisestä sivuun elämässä. Mielenterveyspäivän kunniaksi hyppään suoraa syvään päähän, ja tämän jutun keskiössä on muisti sekä muut asiat, millä masennus vaikeutti arkeani.

Omalla kohdallani muistin häiriöt olivat yksi merkittävä tekijä masennuksen sairastamisen yhteydessä. Muistikuvat ovat epämääräisiä ja kaikkeen on kauhean vaikea tarttua. Välillä voi useiden kuukausien pätkä tuntua harmaalta jaksolta ilman tarttumapintaa, mutta silti muistat yhtäkkiä jonkin hyvin epäolennaisen ja tarkan yksityiskohdan jostakin. Tämä lisää hämmennystäni ja asian käsittelemisen vaikeutta.

Olen aina ollut tarkka ja pedantti. Olen aina käyttänyt töissäni tunnollisesti kalenteria, joka on toiminut samalla myös vähän päiväkirjana. Ilman kalentereitani näiltä masennuksen vuosilta olisikin vaikea koota mitään järkevää tekstiä, sillä jopa omat muistiinpanoni tuntuvat välillä jonkun toisen kirjoittamilta.

Koska kaikki aikataulut oli pakko kirjata kalenterin lisäksi monelle muistilapulle, en koskaan unohtanut lääkärikäyntejäni. Tästä sainkin lääkäriltäni kehuja (kyllä, tämä on yksi muistamani yksityiskohta, toinen on se, että muistan millaiset kengät lääkärillä oli jalassa), sillä ei ole ollenkaan tavatonta, että masentunut vain unohtaa käyntinsä tai jopa vain jättää menemättä, koska on liian uupunut. Tässä kohtaa täydellisyyttä tavoitteleva ja järjestelmällinen persoonallisuuden puoleni piti minut kiinni todellisuudessa. Jotain hyvää siitäkin, olihan armottomuus itseäni kohtaan yksi selkeä syy uupumiselleni.

Aktiviteetit minimissä

Kuten aiemmassa postauksessani kirjoitin, vei masennus mielenkiinnon kaikkeen, mistä aikaisemmin olin nauttinut. Koin äärimmäistä stressiä siitä, että pitäisi lähteä ihmisten ilmoille esittämään, että kaikki on hyvin. Muistan, miten syksyllä 2017 ennen sairaslomalle jäämistä olin mennyt työpäivän päälle vetämään tanssituntia.

Olin aivan kuoleman väsynyt ja makasin sambakoulun sohvalla ja toivoin, ettei ketään tulisi tunnille. Halusin vain itkeä kun väsytti niin kovasti. Olin laihtunut tosi paljon, joten minulla oli jalassani kiinasta tilaamani ylipienet jumppahousut yksisarvisten kuvilla. Muistan, että housuja kehuttiin. Loppujen lopuksi tunnille saapuneet piristivät oloani ja tunsin itseni taas ihmiseksi sinä iltana. Ja juuri tämä voi olla muista ihmisistä hämäävää. ”Sehän oli niin pirteänä siellä sambatunnillakin, kyllä sille varmaan ihan hyvää kuuluu”.

Vihasin tuota naamaria. Keväällä 2018 jäin naamarini kanssa kotiin, jolloin tuuraajat hoitivat tanssituntini ja sambakoulun hallitus otti koppia muista vastuutehtävistäni. Siitä olen kiitollinen.

Koska sosiaaliset kontaktit tuntuivat äärimmäisen raskailta, myös sosiaalisen median käyttöni oli ihan minimissä. Vastasin vain oikeasti pakollisiin viesteihin, kun normaalisti vastaan kyllä kaikille. En kerta kaikkiaan jaksanut osallistua ryhmächattien keskusteluihin, vaikka aihe olisi minua koskettanutkin. En postannut someen yhtään kuvaa puolen vuoden aikana. Otin etäisyyttä kaikkeen ja samalla masennus sisälläni tarjoili minulle ajatusta, että ”ne ovat ne muut ihmiset jotka eivät vaan halua enää olla kanssasi missään tekemisissä koska olet niin paska”.

Arki on pysähdyksissä

Arkirutiinit olivat suoraan sanottuna päin persettä. En saanut nukuttua tai jos onnistuin nukahtamaan illalla, heräsin puolen yön aikaan enkä enää päässyt uneen. Korjasin väsymystä nukkumalla päivällä. Vetelehdin sängyssä ja pelasin puhelimella lohikäärmepeliä, josta saan edelleen vähän kummallisia tunnemuistoja. Suihkussa kävin juuri ennen kuin poikaystävä tuli, koska en halunnut näyttää, miten rappiolla ja väsynyt olin.

Olen ikuisesti kiitollinen, että poikaystäväni jaksoi tulla kanssani pimeään ja antaa minun käydä läpi kaikki raskaat tunteet. Ja olla tukenani. Huonon unirytmin ja surkean hygieniatason linjalla jatkoivat komeasti onnettomat ruokailutottumukset sekä haluttomuuteni hoitaa kotitöitä. Eipä silloin pahimpana aikana tullut paljon syötyä tai siivottua. Suklaata meni kyllä enemmän kuin laki sallii. Tunnistan itsessäni herkkyyttä lohtusyömiseen.

Olin äärimmäisen ylivirittyneessä tilassa ja silti kävin niin hitaalla, etten olisi jaksanut muuta, kuin maata sohvalla. Kaikki ärsykkeet, kuten melu, hälinä, kiire ympärillä, voimakkaat hajut, kovat äänet ja puhuminen väsyttivät entisestään. Muistiinpanojeni mukaan kävin keväällä 2018 yhden kerran kävelyllä. Uskon, että se on ihan totta.

Kun muisti ei toimi

Muistin ongelmat yllättivät päivittäin arkitoiminnoissa, mutta myös kuukausien päästä tapahtuneesta. Päivämäärien ja aikojen lisäksi unohtelin kaikkia normaaleja asioita, kuten missä jokin asia on, mitä olin sanomassa tai miksi olen täällä. Tämä on varmasti normaalia myös yleensä ottaen väsymyksestä tai nukkumisongelmista kärsivälle. Hukkasin tavaroita ja vein niitä outoihin paikkoihin, enkä muistanut enää myöhemmin asiasta mitään. Yhtä paitaa etsin vuoden päivät ja puhelimen laturi löytyi kerran auton takapenkiltä (sillä ei ollut mitään syytä olla siellä).

Puku, jonka tekeminen on suurilta osin muistista pyyhkiytynyt. Kuva: Annukka Joensuu

Yksi ahdistusta rauhoittava tekijä tuona raskaana keväänä oli käsillä tekeminen. Olin kovasti lähdössä sambakarnevaaleille Helsinkiin kesällä (välilevyn pullistumien kanssa, yeah right) ja tein uutta soolopukuani kuin liukuhihnatyönä. Minulla oli erikokoisia koristekiviä, joita ompelin huopalappuihin kiinni ja reunustin niitä strassiketjuilla. En pystynyt keskittymään suunnitteluun sen enempää, tein vaan kivilätkiä toisensa perään. Jossain vaiheessa kivet oli kaikki ommeltu lätkiksi, joten oli pakko alkaa koota osista kokonaisuutta. Puku tuli valmiiksi, vaikka en karnevaaleille sinä kesänä päässytkään. Selän tilanne paljastui magneettikuvista päivää ennen suunniteltua lähtöä. Se oli raskas paikka.

Pakkasin puvun laatikkoon ja nielin pettymykseni. Seuraavan kerran pääsin tanssimaan soolopuku päällä tanssikokeessa noin 1,5 vuoden päästä peruuntuneista karnevaaleistani. Kun otin pukua esiin laatikosta, muistan epäuskoni ja hämmästykseni. En muistanut yhtään mitä olin tehnyt tai miten olin ajatellut puvun puettavan. En edes muistanut tehneeni sellaisia osia. Ihmettelen edelleen, miten muisti ei voi rekisteröidä asiaa, jota kuitenkin katsoo päivittäin useita kuukausia.

Muistamattomuus tuli esiin myös Netflix-sarjoja katsoessa, kun ei ollut hajuakaan, mitä katsomissani sarjoissa oli tapahtunut. No, jos positiivisesti ajattelee, niin pystyin helposti katsomaan sarjoja useampaan kertaan, koska kaikki tuntui uudelta.

Muistamattomuus loi turvattomuuden tunnetta

Kun huomasin, etten voi luottaa muistiini, tunsin oloni entistäkin turvattomammaksi. Mitä jos unohdan jotain tärkeää? Mitä jos saan niin paljon muistutusmaksuja lääkäristä, etten pysty enää maksamaan niitä? Mitä jos unohdan hellan päälle? Mitä jos unohdan ruokkia kissat? Onneksi mitään näin vakavaa ei käynyt, tunnollisena ihmisenä ilmeisesti hoidin useimmat hommat ”autopilotilla”.

Mietin joskus, onko masennusajan muistiongelmissa raskainta se, että en muista kaikkea vai se, etten voi unohtaa kaikkea. Molemmissa näkökulmissa on hyvät ja huonot puolet. Raskaita kohtia en halua päivittäin muistella, koska itkettää edelleen. Mutta olen tyytyväinen, että olen pedantisti pitänyt päiväkirjaa, tehnyt muistiinpanoja ja jopa myöhemmin koonnut kalenterien pohjalta käsitekarttoja, että hahmottaisin paremmin, mitä on tapahtunut. Tämä on auttanut masennusjakson käsittelyssä ja tapahtuneen jäsentelyssä. Olen kasvanut tämän myötä enemmän, kuin minkään aiemman masennus- tai uupumusjakson kanssa. Toivon tämän myös jäävän viimeiseksi. Ja jos ei jää, minulla on ainakin niin paljon enemmän työkaluja nousta takaisin pintaan.

Masennus ja muisti
Viimeisimmän masennusjakson jälkeen olen todella joutunut tutustumaan itseeni tarkemmin. Minun piti käydä pohjalla, että sain elämän prioriteetit järjestykseen.

Tämä teksti on omistettu perheelleni, poikaystävälleni ja läheisille ystävilleni sekä sinulle joka käyt tai olet käynyt läpi mielenterveyden haasteita joko itse tai läheisen roolissa. Tuki on tärkeintä, kiitos sinulle joka olet auttanut minua asian läpikäymisessä. #minäkuuntelen

Hyvää maailman mielenterveyspäivää 10.10.2020!

<3 Eija

One Comment

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *