Masennus ja uupuminen – mistä tunnistaa, milloin omat rajat tulevat vastaan?

Omakohtaisia masennuskokemuksia OSA 2

Parhaillaan vietetään Mielenterveysviikkoa. Mielenterveysviikko on Suomen laajin valtakunnallinen mielenterveysaiheinen teemaviikko. Tällöin nostetaan esiin ajankohtaisia mielenterveysasioihin liittyviä teemoja. Mielenterveysviikkoa on vietetty jo vuodesta 1974 ja sitä koordinoi Mielenterveyden keskusliitto. Mielenterveysviikon kunniaksi julkaisen toisen osan kolmiosaisesta sarjasta, jossa kerron omakohtaisia kokemuksiani mielenterveysaiheista. Koska teemaviikon aiheena on tällä kertaa Mistä tietää.. päätinkin kertoa, miten uupuminen ja masennus hiipivät elämääni. Sarjan ensimmäisen osan masennuksen ja muistin ongelmista julkaisin lokakuussa Maailman mielenterveyspäivänä. Aikaisemmin olen kirjoittanut myös masennuksen vaikutuksista kykyyn innostua asioista.

Kun katsoo taaksepäin, minun ei olisi pitänyt edes yllättyä vaikeasta masennusjaksosta. Useimmat valinnat viimeisten kymmenen vuoden aikana ovat johtaneet siihen, miksi uupuminen eskaloitui tuolloin syksyllä 2017 siihen pisteeseen, että luvassa oli pitkä sairasloma. Itseäni kohtaan ankara luonne ja puolihoidetut mutta toistuvat uupumusjaksot johtivat viimein siihen, että oli pakko pysähtyä kokonaan. Ei hoitaa enää vaan oiretta, vaan itse ongelman syntymisen syytä. Oli pakko alkaa muuttaa omaa ajattelutapaa.

Sinnillä takaisin työelämään

Käytän kirjoittaessani taas hyväkseni vanhoja kalentereitani aikajanan varmistamiseksi. Ensimmäisen uupumuksen sairastin opiskellessani ammattikorkeakoulussa. Tahtotilani oli koko parin kuukauden sairasloman ajan se, että äkkiä takaisin kouluun. En antanut itselleni varsinaisesti lupaa levätä, sillä en halunnut jäädä ryhmästäni jälkeen. Koska vain työnsin väsymyksen tunteet syvemmälle, jouduin kohtaamaan ne uudestaan keväällä 2015, tällä kertaa työelämässä. Työmaalta kyllä annettiin käsky levätä, mutta enhän tokikaan voinut sitä kuunnella. Työelämään oli pakko päästä takaisin jo kuukauden päästä, etten kuormittaisi muuta työporukkaa. En nähnyt ajatuksessa mitään väärää ja luulin tuntevani oloni jo ihan hyväksi.

Kuinka väärässä olinkaan. Puristin itsestäni kaiken irti. Patistin itseäni tekemään enemmän. Kun työtunnit vähenivät asiakkaiden vähentyessä, podin huonommuuden tunnetta, kun en enää tehnytkään täysiä työtunteja. Tunsin myös taloudellista painetta hakeutua uusiin töihin, sillä edellisen syksyn eron jälkeen oli ollut todella tiukkaa rahasta. Sotkee muuten yksin asuvan talouden aika huolella, jos pitää pari kuukautta maksaa kahta vuokraa ilman täysiä tuloja. Ja tilanteen korjaaminen kestää pitkään, kun säästöön jääviä tuloja ei kerta kaikkiaan ole.

Olin kuullut tutun kautta, että päiväkodeilla on sijaisvajausta ja lastentarhanopettajia kaivataan. Olin hankkinut sosionomiopintojeni yhteydessä myös varhaiskasvatuksen kelpoisuuden, joten päätin rohkeasti yrittää. Ajattelin, että ehdinhän minä asiaa prosessoida ja sopeutua uuteen tilanteeseen, jos nyt työn satun saamaan (olin tähän saakka tehnyt töitä nuorten parissa ja uusi työ olisi alle 3-vuotiaiden osastolla päiväkodissa). Mutta asiat etenivätkin nopeasti. Paljon nopeammin, mihin olisin ollut valmis. Mutta ajattelin, että et nyt rupea jännittämään, pystyt kyllä omaksumaan uuden työnkuvan.

Loppujen lopuksi siirtymäaikaa oli hyvin vähän. Soitin kysyäkseni uudesta työstä torstaina ja perjantaina kävinkin jo työhaastattelussa. Yllättäen viikonloppuna tuli puhelu, jossa minua pyydettiin aloittamaan jo aikaisemmin työt sijaisuuden muodossa. Aloitin maanantaina. Olin myös edelleen vanhassa työssä, jossa jatkoin kaksi kuukautta uuden työn rinnalla, jotta tiesin, että työt varmasti jatkuvat. Se oli lopun alkua.

Itse itseni suurin arvostelija

Vanhan työn lopettaminen tuntui pahalta, sillä nautin todella nuorten kanssa tehdystä työstä. Toinen työ turvasi kuitenkin täydet työtunnit, joten se oli järkevämpi valinta. Ensimmäiset pari kuukautta uudessa työssä olivat raskaita, sillä surin samalla vanhaa työpaikkaa ja tutustuin uuteen työnkuvaan uusia rutiineita opetellen. Lisäksi kävin parina iltana viikossa vetämässä tanssitunteja.

Uusi työyhteisö oli mukava ja ihanat työkaverit tukivat minua kovasti. Sain rohkaisua ja tsemppiä ja työnlaatuani kiiteltiin. Silti kasasin itselleni paineita ja tavoitteita, jotka loivat stressiä. Vertasin itseäni ihmisiin, jotka ovat tehneet lastentarhanopettajan töitä vuosia. Tunsin itseni maailmankaikkeuden surkeimmaksi lastentarhanopettajaksi, kun uupuminen alkoi olla osa arkeani. Ajattelin, että olen huonoin, mielikuvituksettomin ja osaamattomin ihminen, joka on ikinä työskennellyt päiväkodissa. Häpesin väsymystäni ja tunsin itseni niin huonoksi, kun päiväkotirutiini ei ollutkaan minuun sisäänrakennettuna.

Yritin jatkuvasti keksiä pyörää uudestaan ja astua suuriin saappaisiin, joita olin tullut täyttämään. Stressasin jo kotona seuraavaa päivää suunnitellessani, miten selviydyn ja muistan kaiken. Yritin niin kovasti muistaa hoitaa kaikki työasiat, että muisti alkoi sulkea ulkopuolelle normaaleita asioita. Kävin kierroksilla ja stressasin jo viikonloppujakin. Mitä jos en ehdi palautua? Viikonlopuille tulevat kiinnitykset tuntuivat pahimmilta ja samalla koin huonommuutta tunteistani. Stressaannuin jopa siitä, jos työkaverit kertoivat omista viikonloppusuunnitelmistaan, jos ne sisälsivät asioita, jotka omassa elämässäni kokisin stressaavaksi.

Selittämätöntä sairastelua

Uupuminen alkoi näkyä arjessani monin tavoin. Stressin lisäksi koin koko ajan pelkoa siitä, etten riitä. Vertasin itseäni kaikkiin ja kaikkeen, ja aina löysin syitä, miksi olin muita huonompi. Olin väsynyt ja paniikki ja ahdistus iskivät aina työmatkalla. Itkin autossa ja tein palleahengitystä, etteivät muut huomaisi, että olin itkenyt. Ennen iloa tuottaneet asiat jäivät vähitellen pois, sillä minulla ei ollut enää virtaa harrastaa. En oikeastaan olisi edes jaksanut nähdä ketään muuta, kuin poikaystävääni, jonka seurassa ei tarvinnut käyttää jaksamisen naamaria.

Olin odottanutkin, että päiväkotiin siirtyessäni tulisin sairastelemaan alkuun. Minulla on aina ollut hyvä vastustuskyky ja flunssat harvemmin iskevät pahemmin. Työn aloittamisen alkupuolisko oli siten melko rauhallinen. Mutta väsymyksen kasaantuessa myös vastustuskyky väheni. Olin yhtäkkiä koko ajan kipeänä. Oli keuhkoputken tulehdusta, pitkittynyttä yskää, kipeytyneitä keuhkoja, jatkuvaa lämmönnousua ja kuumeilua. Keho oli stressitilassa ja sydän tykytti. Kiireessä ei ollut nälkäkään ja laihduin syksyn aikana lähes 20 kiloa. En saanut nukuttua ja valvomisputkista tuli pitkiä. En saanut korjattua väsymystä edes päiväunilla, sillä en vaan saanut unta.

Olin sairastelukierteestä todella turhautunut. Jatkuvaa kuumeen mittailua ja soittelua, että olen TAAS sairaana. Hävetti niin paljon. Jos aikaisemmin tunsin itseni huonoksi, niin nyt sitä vasta tunsinkin. Tuntui, etten kehtaa näyttää naamaani ihmisten ilmoilla. Ajattelin, että kaikki näkevät heti, kuinka huono olen. Huono töissäni. Huono ihmisenä. Huonoin kaikista.

Raskasta joulua

Ahdistus töissä kasvoi kasvasmistaan. Olin todella itsekriittinen ja ruoskin itseäni, jos en heti osannut jotain. En arvostanut itseäni ja kärsin jatkuvista pelkotiloista. Mitä jos jotain kauheaa tapahtuu? Koin itseni niin pieneksi ja riittämättömäksi. Joulukin oli tulossa ja onnistuin stressaamaan siitäkin.

Oli sentään jotakin mukavaakin tiedossa, sillä olimme poikaystäväni kanssa menossa Vaasaan Raskasta Joulua –konserttiin. Odotin sitä todella paljon, sillä olin halunnut päästä sinne jo vuosia. Ajoimme konserttipäivänä Vaasaan. Kävimme syömässä ja kellon oltua riittävästi siirryimme halliin, jossa konsertti pidettäisiin. Olimme valinneet Vaasan konserttikohteeksemme, koska kyseisenä päivänä oli kuusi esiintyjää, nimekkäitä kaikki. Muutama esiintyjä oli jo käynyt lavalla ja odotimme Tarja Turusta pian saapuvaksi esiintymään. Lavalla oli Toni Kakko pitämässä välispiikkiä.

Sitten alkoi tapahtua. Katossa roikkuva ilmastointiputki putosi alla istuvien ihmisten päälle vetämällä mukanaan valokiskot koko hallin pituudelta. Meihin ei osunut mikään, mutta putki putosi eteemme ja tilanne oli todella pelottava. Syntyi irvokas kontrasti ilosta konsertissa pelkoon kaaoksessa. Luulen, että reagoin tilanteeseen niin raskaasti, koska olin itse niin loppu jo muutenkin. Tuntui kaikkein pahimmalta, että sillä iloisimmalla hetkellä vedetään yhtäkkiä matto alta.

Tasapainottelua ja suuria tunteita

Konserttikokemus vaikutti myös tulevaan jouluun. Ahdistuin ja purskahdin itkuun jo joululaulujen kuulemisesta. Näin vain putoavan ilmastointiputken sieluni silmin. Itkin myös töissä, mutta piilossa. Ensimmäisenä työpäivänä konsertin jälkeen muistaakseni kolme kertaa. Minulla ei ollut joululomaa, koska olin töissä uusin. Asennoiduin joulun viettoon töissä ja hyvällä porukalla se ei ollutkaan itsessään ongelma.

Ongelma oli enemmän tasapainottelu mielessäni siitä, missä vietän ne hetket, kun päiväkoti on kiinni jouluaattona ja –päivänä. En pystynyt rentoutumaan ja olin kireä kuin viulun kieli. Koin koko ajan syyllisyyttä siitä, missä olin, sillä ajattelin, että minun pitäisi olla juuri toisaalla, etten vain pahoita kenenkään mieltä.

Viimeinen naula uupumuksen arkkuun tapahtui uuden vuoden yönä, jolloin tuttava oksensi autoni takapenkille. Voi että olin vihainen ja ärsyyntynyt siitä. Valvoin vielä suutuspäissäni seuraavankin yön, kun stressasin, miten pääsen pesettämään auton ja mitäs työvuoroja minulla on ja mitenkäs tämä nyt onnistuisi helpoiten niin etten vaan VAIKEUTA MUIDEN ELÄMÄÄ.

Totuus tulee esiin

Alkoi järjetön juntturoiminen sairaslomia vastaan. Väittelin lääkärin kanssa työkyvystäni, koska ajattelin, ettei minulla ole oikeutta jäädä lepäämään. Olenhan ollut töissä vasta vähän aikaa. Pakko jaksaa, saatana! Onneksi lääkäri, jonka luona työterveydessä kävin, ei kuunnellut vastaväitteitäni. Masennus ja uupuminen oli hoidettava. Huvittavinta on, että tammikuun alussa 2018 olin varannut tuon lääkäriajan siksi, että nyt kyllä tutkitaan tämä yskä juurta jaksain. Kotiin jäin keskivaikean masennusdiagnoosin kanssa.

Itselläni meni pitkään, ennen kuin tajusin tilanteen vakavuuden. Olin ollut jo kuukauden sairaslomalla ennen kuin suostuin aloittamaan mielialalääkityksen. Diagnoosi vaihtui vaikeaan masennukseen ja lisäykset sen ympärillä vaihtelivat. Mutta sain huomata, etten itse ollut ollenkaan itseni paras asiantuntija, koska suljin kaikilta varoitusmerkeiltä korvani. Siksi haluankin kannustaa ihmisiä kuuntelemaan läheisiään tarkasti. Kysy kuulumisia, esitä kysymyksiä, tarjoa apua. Ja jos huolesi herää, jatka kysymistä.

Mistä tietää, että on aika hidastaa? Mistä tietää, että on masentunut? Mistä tietää, että ei voi hyvin? Mistä tietää, että läheinen ei voi hyvin? Näiden kysymysten äärellä olin itse kolme vuotta sitten. Tällä viikolla niitä esittää Mielenterveyden keskusliitto. Jälkikäteen on helpompi olla viisas, mutta tuolloin masennus ja uupuminen jäivät minulta huomaamatta, koska olin itse liian lähellä sitä. Tärkeintä onkin olla rehellinen paitsi läheisille, myös itselleen. Ei ole huonommuuden merkki sanoa, että on väsynyt. Vaatii rohkeutta pyytää apua. Mitä aiemmin avun saa, sitä nopeammin toipuminen voi alkaa. Itse olen kulkenut pitkän matkan hyvinvointini edistämiseksi. Kauas on tultu siitä, mistä lähdin, mutta paljon on vielä edessä.

Toivotan tsemppini kaikille mielenterveysongelmien kanssa painiville tai niitä sivusta seuraaville. Masennus ja uupuminen ovat joutavia matkakumppaneita, mutta niiden kautta voi oppia itsestään paljon. Hyvää Mielenterveysviikkoa kaikille!

<3 Eija