Masennuksesta selviytyminen – Mitkä asiat auttoivat löytämään valoa tunnelin päästä?

Omakohtaisia masennuskokemuksia OSA 3

Joulun aika nostaa minulla esiin monenlaisia tunteita. Osa tunteista on ahdistavia ja niistä haluaisin eroon. Siksi haluan tietoisesti nostaa joulun alla esiin ajatuksen siitä, että masennuksesta selviytyminen on mahdollista. Aikaisemmin olen avannut omakohtaisia masennuskokemuksiani sarjan ensimmäisessä osassa, jossa puhun muistiongelmista sekä toisessa osassa, jossa kerron, kuinka masennus tuli minun elämääni. Lisäksi olen kirjoittanut innostuksen katoamisesta masennuksen myötä.

Millaista on, kun iloinen juhla lähestyy, mutta itse olet kaikkea muuta kuin iloinen? Itselläni on takana kaksi vaikean masennuksen jaksoa, joista molemmat ovat alkaneet kehittyä syksyllä ja joulun aikana on tilanne alkanut eskaloitua. Ensimmäisen masennusjakson aikana muistan päässeeni joulukuussa ensimmäisen kerran juttelemaan psykiatrisen sairaanhoitajan luo. Se oli iso askel, koska masennus tuntui ajatuksena vielä kovin vieraalta. Muistan käynniltä sen, että istuin odotushuoneessa ja tunsin saavani lohtua sydämenmuotoisista jouluvaloista. Toinen jouluun sijoittuva masennusmuistoni on kolmen vuoden takaa. Muistan ahdistuksen tunteen siitä, etten riitä ja luulin tuottavani kaikille pettymyksen riittämättömyydelläni sekä sillä, että en voinut olla kahdessa paikassa samaan aikaan.

Nyt haluan lähestyä joulua toisella tavalla. Monille rauhoittuminen joulun alla on ehkä ihan normaalia, mutta itse en ole täysin osannut sitä vielä tähän ikään mennessä. Huomion on vienyt kiire ja ahdistus hoidettavista ja hoitamattomista asioista. Ennen kuin huomaankaan, olen kasannut itselleni suuren kasan odotuksia, joita en tietenkään pysty täyttämään. Kun omia älyttömiä tavoitteita on mahdoton saavuttaa, saa aikaan vaan stressiä ja pahaa oloa. Tänä vuonna en halua tavoitteita, stressiä enkä kiirettä. Vain hyvää oloa ja ylimääräiset asiat saa odottaa ensi vuoteen. Tämä on yksi tärkeä oivallus matkalla arkeen ilman masennusta.

Avun hakeminen ja saaminen

Molemmilla masennusjaksoilla selviytyminen on alkanut avun hakemisesta. On tärkeää, että löytää ihmisen, jonka kanssa kemiat kohtaavat niin, että asian purkaminen tuntuu hyvältä. Molemmilla kerroilla olen onneksi saanut hyvää keskusteluapua. Erityisesti kun tilanne on akuutti, myös lääkehoidosta on apua. Itsellänikin oli mielialalääkkeisiin suuria ennakkoluuloja, mutta onneksi jo viisitoista vuotta sitten oli ihmisiä, jotka osasivat katkoa huhuilta siipiä. Lääkehoito auttoi normalisoimaan tilannetta, jolloin ongelmien käsittely helpottui.

Keväällä 2018 tilanne oli pahimmillaan pitkään aikaan. Olen kiitollinen, että sain silloin apua monelta taholta. Käyntejäni psykologin luona pystyttiin tihentämään ja lisäksi pääsin osallistumaan pari kertaa viikossa vertaistukiryhmään. Ryhmään meno jännitti ensin aivan käsittämättömän paljon. Kuvittelin tilanteen, jossa tulen uutena ryhmään, jossa kaikki tuntevat jo toisensa ja ryhmän jäsenet ovat luoneet sisäpiirivitsejä, joihin ei pääse mukaan. Onneksi kyseessä ei ollut yhtään tällainen ryhmä.

Ryhmää veti pari hoitoalan ammattilaista ja tapaamisella saattoi olla jokin teema. Koska aika oli vaikeinta minulle, muistikuvat ovat hyvin hataria. Muistan, että ensimmäisen tapaamisen itkin niin, etten pystynyt puhumaan. Muistan, että kävimme kerran laavulla paistamassa makkaraa. En varsinaisesti muista laavulta mitään, mutta muistan kävelleeni lumessa. Muistan myös, että joskus kokeilimme korva-akupunktiota ja siitä tuli hyvä olo. Mutta parhaiten mieleen ovat jääneet hetket vertaistukiryhmän loppuvaiheelta, kun voin jo sen verran paremmin, että pystyin itsekin osallistumaan keskusteluun ja jaksoin antaa tukea ja tsemppiä myös muille osallistujille. Koen, että tässä asiassa saa paljon, kun antaa itsekin. Silloin huomasin ensimmäisen kerran, että ehkä selviytyminen on sittenkin mahdollista.

Elämän karsiminen

Kun on uupunut, on pakko antaa itselleen tilaa levätä. Koska en pystynyt nauttimaan oikein minkään asian tekemisestä, ei tuottanut ongelmia siirtyä sivuun sambakoulun hallitustyöstä ja opetushommista. Sambakoululla otettiin koppia vastuutehtävistäni ja siitä olen erittäin kiitollinen. Omalla kohdallani helpotti suuresti, kun sain unohtaa kaiken ja elää ilman kelloa ja kalenteria. Olin ollut niin ylikuormittunut, että palautuminen vaati kaikkien menojen pudottamista minimiin.

Toki pitkällä sairaslomalla oleminen kävi välillä luonnon päälle. Tuntui, että pitäisi mahdollisimman nopeasti palata töihin, että elämä palaa normaaleihin uomiinsa. Tämä olisi ollut karhunpalvelus itselleni, sillä olisin ollut kohta yhtä uupunut. Periaatteessa välilevyn pullistumat tulivat siis varsin sopivaan aikaan, sillä oli pakko nostaa kädet pystyyn, kun kroppa alkoi pettää.

Fyysiset kivut ovat helpommin ymmärrettäviä ja sain todella paljon kommentteja, että ”niin ethän sää nyt pysty töihin kun sulla on tuo selkä”.. Silloin teki kyllä mieli sanoa, että tämä selkä on nyt tässä hyvin pieni ongelma, vaikka se viekin tällä hetkellä liikuntakyvyn. Tämä ajatus pisti uuteen perspektiiviin myös omassa päässäni sen, että mielen ongelmat on tärkeää hoitaa kunnolla. Uupumus ja masennus ovat kokonaisvaltainen ongelma, joka vaikuttaa kaikkiin elämän osa-alueisiin, halusi tai ei. Siksi on tärkeää olla vähättelemättä itseään jaksamisen suhteen ja olla rehellinen, kuinka oikeasti voi, jotta selviytyminen voi vaihtua toipumiseksi.

Vaikeita tunteita turvallisessa ympäristössä

Oli tärkeä osa toipumisprosessiani, että sain tilaa kohdata vaikeimmatkin tunteet kaikessa rauhassa. Törmäsin noin 10 vuotta sitten sitaattiin, jossa luki, että ”vain kuolleet kalat kelluvat virran mukana”. Silloin se nauratti. Mutta nyt ajattelin sen masentuneen näkökulmasta jotenkin uudella tavalla. Minulle oli tärkeää, että sain vain olla ja kohdata ne tunteet, mitä tilanne sitten herättikin. Tämän mahdollisti hyvä parisuhde. Selviytyminen saattoi alkaa, kun olin käsitellyt kaiken, mitä olin painanut sisälleni syvälle piiloon jo hyvin pitkän aikaa.

Suurimpana ja tärkeimpänä asiana pidän sitä, että minua ei enää yritetty laastaroida äkkiä kuntoon ja työntää takaisin töihin, etten olisi kenellekään vaivaksi. Sain istua pimeässä ja tuntea surua, häpeää, kaunaa, vihaa, välinpitämättömyyttä, alakuloa, turhautumista ja kaikkea siltä väliltä. Poikaystäväni tuli pitämään minulle seuraa pimeään. Hän hankki minulle tunnukset Netflixiin, ja katsoimme yhdessä sitä. Jos en jaksanut keskittyä, sain levätä, eikä asiasta tarvinut tuntea huonoa omaatuntoa. Olen niin kiitollinen, että sain käydä kaikki vaikeat tunteet läpi turvallisessa ympäristössä ilman pelkoa hylätyksi tulemisesta.

Syyllisyyttä sairaslomasta

On todella ristiriitainen tunne, kun samaan aikaan kokee suunnatonta häpeää ja epäonnistumisen tunnetta masennuksen takia ja haluaisi sen takia painua maan rakoon, mutta toisaalta eristyneisyyden tunne työpaikalta ja tutuista ympyröistä painaa. Päässäni pyöri koko ajan pahimmat kauhuskenaariot siitä, miten kaikki vihaavat minua masennuksen takia ja kuinka kaikki ovat sen takia minulle vihaisia ja loukkaantuneita. Toisaalta olisin halunnut kuulostella muiden fiiliksiä ja kysyä kuulumisia työpaikalta, mutta häpeän takia olisin halunnut pysyä poissa muiden silmistä.

Tuki työpaikan suunnalta oli siis todella tärkeää. Koin olevani huono ja petturi, koska sairastuin. En olisi omasta mielestäni saanut olla ”vielä” uupunut uudessa työpaikassani. Työkavereiden tuki ja ymmärrys teki tilanteen helpommaksi ja esimies suhtautui tilanteeseeni todella sydämellisesti ja ymmärtäväisesti. En olisi voinut toivoa parempia työkavereita. Aina kun vein uutta sairaslomatodistusta työpaikalle, olin todella jännittynyt. Mutta kun huomasin, että työkaverini ovat edelleen vaan huolissaan minusta, eivät vihaisia, olin niin huojentunut. Itkin joka kerta sairaslomatodistusta viedessäni, koska olin niin turhautunut tilanteeseeni.

Kuin hiiri kolostaan

Perheen, poikaystävän ja muiden läheisten ystävien, sambaperheen, työpaikan ja hoitohenkilöstön tuella masennuksesta selviytyminen oli mahdollista. Kun kuvailin minulta kysyttäessä, miltä masennus tuntuu, käytin vertausta kaivosta.

Tuntui, kuin seisoisi pimeän kaivon pohjalla yksin. En näe mitään enkä oikein tunnekaan mitään. Jos katson ylös, sataa vettä tai kaivon päällä on kansi. Mutta sitten saattaa alkaa olla säätilassa muutoksia. Ehkä välillä voin nähdä auringonpaistetta, jos katson ylös. Loppukeväästä pystyin jo kiivetä kurkistamaan kaivosta ulos. Todella varovasti, ettei kukaan huomaa. Välillä putosin alemmas, ettei pää ylettynyt enää reunan yli. Mutta viimein koitti se aika, kun uskalsin kiivetä kaivon reunalle, istua siinä ja katsoa ympärilleni. Häikäisee ja pelottaa. Miten uskallan tulla täältä pois, kun kaikki näkevät, että olen ollut monta kuukautta kaivossa? Olen valmiustilassa syöksymään takaisin kaivoon, jos joku arvostelee, asettaa liian korkeita tavoitteita tai tekee mitä tahansa liian nopeita liikkeitä seurassani.

Vähitellen huomaan kuitenkin, että uskallan tulla yhä kauemmas kaivosta. Saatan jopa olla päiviä menemättä sinne takaisin. Nyt olen ollut pääsääntöisesti jo reilun pari vuotta kaivon ulkopuolella. Välillä olen käynyt istumassa kaivon reunalla, mutta olen ollut rohkeampi. Kaivon reunan yli kiipeämisessä minua helpotti puhuminen ja ystävien kanssa vietetty aika, tanssitunneille palaaminen (selkää kuunnellen) ja erityisesti valokuvaus. Aloin teettää vuodenajoittain seinälle polaroid-kuvan näköisiä paperikuvia mukavista hetkistä. Nämä auttoivat minua näkemään elämääni muutenkin, kuin masennusfiltterin läpi. Valokuvaaminen auttoi minua näkemään hyviä asioita omassa elämässäni. Hyvää oloa voi tuoda myös piirtäminen, laulaminen, kirjoittaminen tai vaikkapa liikunta. Innostus ja kiinnostus tekemiseen löytyy kyllä, kun aika on kypsä, siksi on turhaa kokea painetta pakottaa itseään aktiiviseksi.

On myös huomion arvoista, että oma tunne siitä, ettei voi hyvin on riittävä syy hakea apua. Oman kunnan terveyskeskukseen soittamalla voidaan ohjata oikean avun äärelle. Apua netissä tarjoaa esimerkiksi Suomen Mielenterveys ry, jonka kautta voi saada esimerkiksi keskusteluapua kriisipuhelimen ja Tuki.net -nettipalvelun tai Sekaisin-chatin kautta. Älä jää yksin pahan olon kanssa, selviytyminen alkaa avun hakemisesta.

Toivon, että tarinani voi rohkaista ja antaa toivoa masennuksesta selviytymisessä. Omien kokemusten kirjoittaminen on voimauttavaa, mutta jos edes yksi ihminen saa niistä vertaistukea, ollaan jo ihan uudella tasolla. Nyt toivotan kaikille rauhallista, mukavaa ja stressitöntä hyvän mielen joulun odotusta!

<3 Eija